Tietoteoria

 

 

Immanuel Kant pyrki tietoteoriallaan luomaan rationalismin ja empirismin synteesin. Kun rationalistit korostivat järjen synnynnäisiä ideoita ja empiristit kokemuksen ja havaintojen tuomaa tietoa, Kant yhdisti näkemykset "kopernikaanisessa kumouksessaan" seuraavasti:  -Voimme tietäävarmuudella todellisuudesta vain sen mitä itse siihen sisällytimme ja  -Kokemuksessamme olimme aina tekemisissä vain ilmiöiden kanssa, emmekä koskaan tavoittaneet perimmäistä todellisuutta.

 Koska kaikki aistitieto ilmeni meille ajallisina ja paikallisina ilmiöinä, se ei Kantin mukaan merkinnyt sitä, että aika ja avaruus olivat ulkopuolisen todellisuuden piirteitä, vaan että ne sijaitsivat ymmärtämyksessämme.

 Aika ja avaruus olivat ymmärtämyksemme havainnon muotoja, jotka määrittelivät empiirisen todellisuuden. Samalla ne olivat aistihavaintojen edellytyksiä, mutta ne eivät kuuluneet perimmäiseen todellisuuteen.

 Todellisuus objekteineen avautui ihmiselle havainnoissa, ja käsitteiden avulla se ajateltiin. Näin järki ja aistit toimivat yhdessä. Kant esitti, että ajatukset ilman havainnon sisältöä ovat tyhjiä, havainnot ilman käsitteitä sokeita. Kaikki aistimukset joutuivat ihmisen ymmärryksessä olevien kahden havainnonmuodon, aika ja avaruus, ja kategorioiden seulomiksi.

 Kategorioita olivat: 1)kvantiteetti: yksi, moni, kaikki, 2)kvaliteetti: realiteeti, negaatio, limitaatoi, 3)relaatio: olio-ominaisuus, syy-seuraus, vuorovaikutus, 4)modliteetti: mahdollinen-mahdoton, oleminen-ei-oleminen, välttämättömyys-sattumanvaraisuus.

 Kun ihminen aisti jotain, hän sijoitti ymmärryksensä havainnonmuodoilla aistimukset tiettyyn aikaan ja paikkaan, ja samalla hän ymmärryksensä kategorioilla käsitteellisti aistumukset. Esimerkiksi liipasimen painamisen ja voimakkaan äänen välisen peräkkäisyyden ihminen hahmotti relaation kategoriassa olevan syy-seyraus -momentin perusteella kausaaliseksi suhteeksi. Liipasimen painallus oli syynä voimakkaaseen ääneen.

 Kausaliteettia ei siis löytynytkään havainnoista. Mutta jos jouduttaisiin luopumaan kausaliteetista, silloinhan luonnontiede kävisi mahdottomaksi. Mistä sitten löytyy peruste ilmiöiden syy-seuraus -suhteille? Kantin mukaan kausaliteetti sisältyi ihmisen ymmärryksen erääseen kategoriaan.

 Luonnonlakeja ei siis löytynytkään luonnosta, mutta tämä ei tuhonnut luonnontiedettä, sillä ihminen loi luonnonlait itse omalla ymmärryksellään, väitti Kant. Ihmisymmärrys ei ollut passiivisesti vastaanottava, vaan aktiivisesti toimien se muokkasi materiaalin havainnonmuotojensa ja kategorioittensa mukaiseksi.

 Matematiikka ja luonnontiede olivat nyt Kantin mukaan pelastettu varmalle pohjalle. Miten kävi metafysiikan? Saiko ihminen varmaa tietoa siitä, millainen todellisuus oli perimmiltään? Kant vastasi kielteisesti. Ihmisen ymmärrys oli aina tekemisissä vain ilmiöiden kanssa, mutta todellisuutta sellaisenaan ihmisen tieto ei tavoittanut. Inhimillinen tieto oli mahdollista vain inhimillisen ymmärryksen määrittelemien rajojen sisällä. Heti kun ihminen alkoi ajatella näiden kokemuskategorioiden ulkopuolelle meneviä asioita, ajatus joutui ristiriitoihin ja mahdottomuuksiin.

 Jumala, maailma ja sielu olivat ihmisen teoreettiseen järkeen sisältyviä ideaaleja, ohjaavia periaatteita. Psyykkiset ilmiöt ihmisen tuli liittää yhteen, ikään kuin olisi olemassa niitä koskeva ykseys nimeltä sielu. Ulkoisen maailman havainnot ihmisen tuli liittää yhtenäiseksi maailmankuvaksi, ikään kuin olisi niitä koskeva ykseys nimeltä maailma. Ihmisen tuli ajatella ikään kuin kaikkea, mikä oli olemassa, olisi välttämätön syynsä ja jumalallinen luojansa.

 Näillä puhtaan järjen ohjaavilla käsitteillä oli vastineensa transendentissa, eli tuonpouleisessa, mutta sitä ei ihminen ymmärryksensä puitteissa voinut käsittää. Ideaalikäsitteet - sielu, maailma ja jumala - vain viittasivat transendenttiin. Jos ihminen yritti aistivaikutelmien aineksista luoda omia käsityksiään sielusta, maailmasta ja jumalasta, hän ei ollut ymmärtänyt noiden käsitteiden luonnetta. Silloin ihminen joutui ajatuksissaan heti ristiriitoihin, koska noiden käsitteiden juuret eivät olleet empiirisessä maailmassa vaan transsendentissa.

 Ihminen oli paitsi tietävä, myös toimiva olento, joka käytti järkeään käytännöllisiin tarkoituksiin. Etiikassaan kant pohti miten tulisi toimia, minkä pitäisi ohjata tahtoa? Kantin mukaan kaikki hyötyä tavoittelevat utilitaristit, onnea kaipaavat eudaimonistit ja nautintoa palvovat hedonistit yrittivät antaa eettiset periaatteensa ihmisen ulkopuolelta. Etiikan - kuten tietoteorian - tuli olla autonomista, ihmisen itsensä luomaa, hänen järkensä perusteella syntynyttä.

 Ihmisen sisältä tulevat käskyt elimaksiimit olivat muodoltaan imperatiivin 1. persoona, jollainen löytyi esim. sanskriitista. Ne koskivat ihmistä itseään. Ihminen käski vain itseään eikä saanut ryhtyä toisen ihmisen eettiseksi auktoriteetiksi.

 Ohjeita oli periaatteessa kahden laisia: ehdollisia ja ehdottomia. Edelliset sanoivat: "Jos haluat olla terveenä, älä polta tupakkaa", ja jälkimmäiset: "Sinun tulee!" Vain jälkimmäiset eli kategoriset imperatiivit kuuluivat Kantin mielestä etiikkaan, jonka tuli olla yhtä formaalista ja yleispätevää, kuin matematiikan. Tältä pohjalta hän hahmotteli etiikkansa perussäännön:

-Toimi niin, että tahtosi maksiimi voisi tulla kaikkina aikoina yleiseksi lainsäädännöksi.

 Tämän periaatteen pohjalta kaikkia tekoja tuli punnita. Jos halusin varastaa, silloin varastamisesta pitäisi tulla yleinen periaate, jolloin myös varkaudella hankkimani omaisuus tulisi varastetuksi. Varkaus tuhosi näin itsensä. Siispä se ei ollut kategorisen imperatiivin mukaista. Koska kategorinen imperatiivi käski ihmistä, se merkitsi, että ihminen oli vapaa. Kiveä ei käsketty. Ihmisen tahdon vapautta ei Kantin mukaan pystytty perustelemaan teoreettisesti. Sen perusteluna oli käytännöllinen järki eli etiikka.

Ihminen oli toiminnassaan - niin pian kuin teot olivat osa havaittavaa kokemusmaailmaa - kausaalilain alainen, siis epävapaa. Mutta niin pian kuin hän näki itsensä yliaistillisen maailman asukkaana, hän oli vapaa kausalitteetin ja ajallisuuden kahleista. Ihminen oli siis kahden maailman asukas.

 Etiikan kategoriset imperatiivit olivat samalla jumalallisia käskyjä. Uskonto kasvoi etiikasta. Eettisyys edellytti vapautta, kuolemattomuutta ja Jumalan olemassaoloa. Eettisyys merkitsi käytännöllistä Jumalan olemassaolon myöntämistä. Näin Kant siis hylättyään teoreettiset yritykset Jumalan olemassaolon todistamiseksi perusteli Jumalan olemassaolon etiikalla.

 

 

                                                                                              Mikko Laakkonen 96E