Lisa Parkko 98 F

                                                                                                                                         

 

               TIETEENFILOSOFIA

 

 

       Tieteenfilosofia perustuu tieteilijöiden itseymmärrykseen ja niihin käytännöllisiin ja moraalisiin ohjenuoriin, joita tieteessä seurataan, yritetään seurata, suositellaan seurattavaksi ja väitetään seurattavan. Osittain kuva saattaa olla pettävä ja sitä on syytä jatkuvasti tarkentaa ja korjata (tai ainakin jättää varauksia siihen) empiirisemmän tieteentutkimuksen perusteella.    

   Tieteellä tarkoitetaan toisaalta luontoa, ihmistä ja yhteiskuntaa koskevien tietojen systemaattista kokonaisuutta (tieteellisen tutkimuksen tulokset) ja toisaalta tällaisten tietojen tarkoituksellista ja järjestelmällistä tavoittelua (tieteellinen tutkimusprosessi). Toisaalta tiede voi olla soveltavaa siinä mielessä, että siinä tieteellistä tietoa sovelletaan johonkin - tavallisesti tieteen ”ulkopuolella” esitettyyn tutkimusongelmaan. Tieteen ja tieteellisyyden tunnusmerkkien etsiminen - jopa kysymys tieteen ”olemuksen” ilmaisevan määritelmän olemassaolosta ,- on itse keskeinen tieteenfilosofinen ongelma. ”Tiede” ei ole puhtaasti deskriptiivinen, kuvaileva termi, vaan siihen sisältyy normatiivinen komponentti; ”epätieteellisyys ei tarkoita vain ”ei-tieteellisyyttä”, tieteen ulkopuolella olevaa, vaan myös tieteellisen tutkimuksen pelisääntöjen vastaista.

  

   Tiede, järjestelmällinen ja yhtenäinen yleispätevien ja varmojen tietojen kokonaisuus, myös tällaisten tietojen tarkoituksellinen ja järjestelmällinen tavoittelu, tieteellinen tutkimus. Tieteen sisältö eli tulokset kuuluvat tiedon piiriin, ja tieteen periaatteellisia ja käsitteellisiä puolia tutkiva- tieteenfilosofia on läheisessä yhteydessä - tietoteoriaan. Tieteen historiallista kehitystä tutkivat oppi- ja aatehistoria sekä tieteenhistoria. Tieteet jaetaan tiedon laadun perusteella formaalisiin eli käsitteellisiin(matematiikka ja logiikka) ja toisaalta todellisuutta koskeviin reaalitieteisiin. Reaalitieteet jaetaan usein kahteen pääryhmään, luonnontieteisiin ja ns. hengen- tai henki- eli humanistisiin tieteisiin. Yleisiin tietoon pyrkivien ns. puhtaiden tieteiden rinnalla puhutaan myös sovelletuista tieteistä, jotka tavoittelevat jotakin käytännöllistä hyötyä ja käyttävät hyväkseen puhtaiden tieteiden tuloksia. Tieteen tarkoituksena on uusien tietojen hankkiminen ja tietojen järjestäminen yhtenäiseksi, mahdollisimman yksinkertaiseksi ja hahmottuvaksi kokonaisuudeksi.

 

   Tieteenfilosofia ei ole osa tieteestä vaan tiedettä tarkasteltavasta ”metatieteestä”. Tieteenfilosofian oma historia ei ole tutkimuksen ja tutkimustaidon historiaa vaan tieteellisen tiedon luonnetta ja sen saavuttamisen oikeita menetelmiä koskevien käsitysten ja ideoiden historiaa. Tieteenfilosofian traditioita kartoitettaessa kohteena ovat siten filosofien ja tiedemiesten esittämät tiedettä koskevat eksplisiittiset kannanotot. Mutta silloinkin kun tällaisia kannanottoja ei tiedostetusti ole esitetty, tutkimuksen taustalla voidaan usein rekonstruoida sitä ohjannut implisiittinen tieteenkäsitys. Erityisen mielenkiintoisia tilanteita ovatkin ne, joissa jonkun tutkijan metodologisten kannanottojen ja tutkimuspraktiikan välillä näyttää olevan ristiriita.

 

   Tieteenfilosofiset traditiot ovat murtamassa myös tutkimusalaansa koskevia raja-aitoja. Analyyttinen tieteenteoria ei rajoitu vain luonnontieteiden filosofian tarkasteluun, vaan sen kohteena on myös ihmisen toimivana agenttina ja yhteiskunnallisena olentona. Hermeneutiikka ei enää pyri olemaan vain humanististen tieteiden filosofiaa, vaan se tähtää kaiken tulkitsevan tiedostamisen perusteiden selvittämiseen. Filosofisten koulukuntien ja niihin liittyvien tieteenfilosofisten näkemysten vertailu ja vastakkainasettelu on nykyisin tullut uudella tavalla mahdolliseksi. Tämän asetelman tuloksena voi olla uutta luovan synteesin löytäminen, eri näkemyksiä yhdistelevän lattea eklektismi, tai uusi polarisoituminen jyrkiksi koulukuntaeroiksi. Tätä tulosta on kuitenkin vaikea ennustaa, koska se osaltaan tulee riippumaan filosofian ja itse tieteen kehityksessä.

 

    Tieteen metodit ovat keinoja tieteen päämäärien ja tavoitteiden saavuttamiseksi. Tarkastelemme seuraavaksi ensin yleisesti kysymystä tieteen tavoitteista ja sitten eräitä tieteellisen menetelmän erityispiirteitä.

   Kysyttäessä, mikä on tieteellisen tutkimuksen päämäärä tai tavoite, filosofin ensimmäinen tehtävä on alistaa itse tämä kysymyksenasettelu tarkastelun ja kritiikin kohteeksi. Samaan tapaan kuin esimerkiksi ihmiselämän tarkoitusta koskevissa pohdiskeluissa, myös tieteen päämäärästä keskusteltaessa usein ilman muuta edellytetään, että tieteenharjoituksella on päämäärä- että tieteen ”olemukseen” kuuluu toteuttaa jokin tehtävä, joka säilyy olennaisesti samana eri historiallisina aikakausina, eri kulttuuripiireissä ja eri yhteiskuntajärjestelmissä. Tämä edellytys ei kuitenkaan ole täysin ongelmaton: jos tarkastellaan lähemmin kaikkia niitä vaihtelevia toimintoja, joita kutsutaan tieteeksi, onko uskottavaa, että niille kaikille on yhteistä ja tunnusomaista saman yleisen päämäärän tavoittelu? Eikö pikemminkin ole luultavaa, että historiallisen kehityksen tuloksena tieteenharjoituksen päämäärät ja tavoitteet ovat jatkuvasti muuttuneet ja tulevat yhä muuttumaan? Jos tämä epäily pitää paikkansa, niin tieteellä ei olekaan muuttumatonta ”olemusta” - tällöin ei myöskään voida esittää yleispätevää määritelmää sille, mitä tieteellä tarkoitetaan. Tavoitteiden suhteen toisistaan poikkeavien tieteiden, tutkimustapojen ja –intressien olemassaolon mahdollisuus on siten otettava huomioon.

 

    Kysymyksen asetteluamme monimutkaistaa vielä sekin seikka, että itse tavoitteen käsite on monimielinen. Seuraavassa mainitaan useampia eri tasoja, joilla tutkimuksen tavoitteista voidaan puhua.

a)     Yksityisen tieteenharjoittajan näkökulmasta tutkimus on tavallisesti ammatillista toimintaa, jota voivat kannustaa mitä moninaisimmat henkilökohtaiset päämäärät aina pyyteettömästä totuudenrakkaudesta rahan, kunnian tai vallan tavoitteluun saakka. Yksityisten tutkijoiden päämäärien ja motiivitaustan tarkastelulla ei kuitenkaan yleensä katsota olevan todellista merkitystä tieteen tavoitteista keskusteltaessa. Tiede on yhteiskunnallisesti institutionalisoitunutta toimintaa, joka on ytimeltään sosiaalista. Tieteen edistymisen edellytyksenä on tutkijoiden yhteistyö ja sen tulokset - tieteellisen keskustelun tuloksina - ovat julkisia ja yleishyödyllisiä.

b)     Myös yhteiskunnallisten instituutioiden ”tavoitteista” voidaan mielekkäästi puhua. Riippumaata siitä, miten esimerkiksi yksityiset poliisit intentionaalisesti pyrkivät täyttämään velvollisuutensa, voidaan puhua poliisilaitoksen tavoitteesta tai tehtävästä yleisen järjestyksen säilyttäjänä. Samaan tapaan voidaan puhua tiedeinstituutioiden ”tavoitteista” tieteen yhteiskunnallisen tehtävän tai funktion mielessä. Yhdessä muiden sosiaalisten laitosten kanssa tieteen tehtäviin on sanottu kuuluvan voimavarojen hankkiminen yhteiskunnan toimintakyvyn ylläpitämiseksi, päämäärien saavuttamisen edesauttaminen, yhteisön jatkuvuuden ylläpitäminen sekä kiinteydestä huolehtiminen.

c)      Tieteelle asetettavien odotusten ja tehtävien realistisuus riippuu siitä, missä määrin tieteen kehitystä ylipäänsä kyetään ohjailemaan. Jotta tiedettä voitaisiin suunnata joihinkin tavoitteisiin, olisi tunnettava tieteen kehitystä koskevia säännönmuutoksia. Tieteen tutkijat ovatkin pyrkineet löytämään tiedettä koskevia kehityslakeja, joiden hyväksikäyttö tekisi rationaalisen tiedesuunnittelun mahdolliseksi. Tieteellisen tiedon kasvuun ja muuttumiseen vaikuttavista tekijöistä ei ole vielä saavutettu tyydyttävää kokonaiskuvaa. Joka tapauksessa näyttää siltä, että täysin keskitetyssäkin tutkimusjärjestelmässä monet ei-kontrolloitavissa olevat tekijät tulisivat muovaamaan tieteen kehitystä: tiede ei ole pelkästään mekaanista annettujen ongelmien ratkaisemista, vaan myös luovaa toimintaa, joka ennustamattomalla tavalla voi perustua uusille ideoille ja hyvälle onnelle.